Tapio Anttila
"Tietämättäni olen omaksunut monia suunnittelijalle tärkeitä ominaisuuksia jo lapsena. Tässä niistä muutama ja vähän muutakin tarinoiden muodossa."
Täytin kesäkuussa 60 vuotta. Ihmisen käyttöjärjestelmä on ohjelmoitu niin, että silloin alkaa levyn eheytys, jolloin suodatetaan kertynyttä dataa vuosien varrelta. Minulle kävi juuri niin. En tiennyt aikanaan, että minusta tulee minä - siis suunnittelija. Taaksepäin katsottuna monet asiat ja tapahtumat ovat olleet osallisena rakentamassa tätä identiteettiä. Tietämättäni olen omaksunut monia suunnittelijalle tärkeitä ominaisuuksia jo lapsena. Tässä niistä muutama ja vähän muutakin tarinoiden muodossa.
Kyseenalaistaminen
Jo hyvin pienenä, en halunnut tehdä niin kuin muut. Kammoksuin kaikkia auktoriteetteja. Niinpä lastentarhaan joutuminen tuntui kaikkein pahimmalta vapauden menettämiseltä. Se oli ensimmäinen törmäämiseni yhteiskunnan instituutioihin, eikä sujunut ihan hyvin. Ensimmäisenä päivänä suuni pestiin saippualla kiroilun takia. Suutuin tästä niin, että kieltäydyin kaikesta yhteistyöstä. Tädit yrittivät pari päivää maanitella minua laulu-leikkeihin, mutta pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni. Loppu tarha-ajan seisoin kartongista tehty kuusihattu päässäni, esittäen puuta, kun toiset lapset leikkivät piirileikkejä iloisina ympärilläni.
Heittäytyminen
Koulu ei arvaten mennyt juuri kummemmin. Kahlasin sen jotenkuten läpi ilman mitään motivaatiota ja intoa. Designista en tiennyt juuri mitään, kunnes muutin Helsinkiin ja päätin pyrkiä Taideteolliseen korkeakouluun. Ajattelin, että olisi hyvä harjoitella jotain, ennen pääsykokeita. Niinpä lähdin kiertämään Helsingin arkkitehtitoimistoja kysellen töitä. En osannut mitään ja tarjouduin tekemään ihan mitä vaan kahvin keitosta kynien teroittamiseen.
Muutaman päivän päästä Saara Juolan arkkitehtitoimisto palkkasi minut. Saara kysyi haastattelussa, että osaanko piirtää arkkitehdin työvälineillä ja vastasin pokkana, että kyyl-lä. Ensimmäisenä päivänä ihmettelin silloin käytettyä naruviivainta, että mikä ihme tämä on. Opin aika nopeasti ja siinä auttoi pöytänaapurini arkkitehti Pekka Oksman - kiitos siitä Pekka! Voisi varmaan sanoa, että otin tuolloin haparoivat ensi askeleeni suunnittelijana.
Itsevarmuus
Taideteollinen korkeakoulu avasi minulle maailman, mitä aiemmin en tiennyt olevan olemassakaan. Tästä innostuneena opiskelin toden teolla - ensimmäistä kertaa elämässäni. Silloin huomasin, että monet asiat, joita olin tehnyt lapsena olivat valmentaneet minua tähän. Olin aina piirtänyt paljon ja tehnyt käsilläni monipuolisesti kaikkea rakentelusta vuoleskeluun, josta kaikesta oli hyötyä pääsykokeissa. Myös arkkitehtitoimiston työkokemus auttoi. Pääsin sisään ensi yrittämällä sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun koulutusohjelmaan.
Sain kunnian olla ensimmäisenä vuotena Ilmari Tapiovaaran oppilaana, jolta opin paljon. Mieleeni on jäänyt myös kohtaaminen Risto-Matti Ratian kanssa. Odotimme häntä luokassa opiskelun aika alkuvaiheessa. Emme olleet nähneet häntä vielä, mutta kaikki tiesivät tietenkin, kuka tämä kuuluisa suunnittelija oli. Ilmassa oli ehkä pientä jännitystä, kunnes hän pamahti sisään huutaen äänekkäästi: ”Tiedän, että te kaikki haluatte olla Tapio Wirkkaloita! Myöntäkää pois”, hän mesosi.
Istuin eturivissä ja Risto-Matti osoitti minua sormellaan karjuen: ”Sinäkin haluat olla Tapio Wirkkala!” Sopersin ääni väristen: ”eee-ei, vaan Tapio Anttila”.
Hankalista tilanteista puhumalla selviäminen
Pääsin suunnittelemaan jo opiskeluaikana ensimmäisen sarjatuotanto tuolin. Avartella oli siihen aikaan nuorten suunnittelijoiden talli nimeltään Aksi. Ratkoin jo silloin käytännön ongelmia designin keinoin, tehden prototyypin uudenlaisesta tuolista. Julkisissa tiloissa käytetään pinoutuvia tuoleja. Oma tuolini oli jonoutuva, jolloin se meni pienempään tilaan kuin pinoutuva, koska pinoja ei voi tehdä kovin korkeiksi.
Olin näyttänyt tuolia Helsingin Jugend salissa, jossa säilytystilat olivat rajalliset. He olivat kiinnostuneita tuolistani ja mahdollinen kauppa olisi tietysti edesauttanut tuolin tulevaisuutta Aksilla. Esittelin ylpeänä prototyyppini toimivuutta paikan päällä kaupungin ostajalle ja sisustusarkkitehti Marja-Liisa Parkolle. He näyttivät innostuvan, mutta pohdiskelivat samalla, että tilassa käy myös paljon vanhoja ihmisiä, niin miten tuolin istuin mukavuus toimii. Samassa ovesta astui vanhempi rouvashenkilö ja he pyysivät häntä heti koeistumaan. Ensimmäisen tuolini tarina ei alkanut ihan täydellisesti, sillä tuolin istuinosa romahti ja mummo kellahti lattialle - onneksi ilman vahinkoja. Vähäisellä kokemuksellani sain kuitenkin soperrettua, että tuoli on prototyyppi ja sarjavalmisteisessa kappaleessa näin ei tulisi käymään missään nimessä. Yllättäen mummokin säesti mukana, kuinka hyvä tuoli oli ollut istua ennen kuin se romahti. Sääli varmaankin nuorta suunnittelijan planttua.
Nimi on enne
Olen suunnitellut kollegani ja kaverini Jonas Hakaniemen kanssa useille kiinalaisille brändeille aika monenlaisia juttuja lemmikkieläintuotteista kokonaiseen brändiin ja mallistoon. Olemme matkustelleet yhdessä pitkin ja poikin Kiinaa ja joutuneet mitä kummallisimpiin tilanteisiin. Onneksi meillä molemmilla on aika samanlainen huumorintaju – eli huono. Ilman sitä emme olisi pärjänneet mitenkään.
Kiinalaisille lapsen nimen antaminen on tärkeää, sillä he uskovat, että se määrää hänen elämänsä suunnan. Meiltä onkin usein kysytty mitä nimemme tarkoittavat. ”King of the forest” saa yleensä puheen sorinan aikaan, koska se osoittaa heidän mielestään tuon uskomuksen oikeaksi. No, olenhan toteuttanut puu designillani tätä nimeni määräämää kohtaloa.
Hauska yhteensattuma on graafikko Lauri Toikan 2015 suunnittelema logoni. Se oli ollut käytössä muutaman vuoden, kun eräs japanilainen ihasteli sitä, että olen ottanut logooni heidän kirjoitusmerkkinsä, joka heillä tarkoittaa sanaa ”puu”. Tarina on hyvä - mutta valitettavasti täysin sattumaa. Kiinassa logoani taasen ei kannata esitellä kovin innokkaasti – siellä se tarkoittaa sanaa ”ei”.
Pitkä pinna
Tunnustan, että olen urallani miettinyt ainoastaan kerran sitä, olenko varmasti tehnyt oikeita valintoja. Olin suunnitellut monelle pienemmälle valmistajalle useita tuotteita. Päätimme, että olisi helpompi toimia, jos ne kaikki tuotaisiin saman brändin alle. Niinpä perustimme vaimoni Arjan kanssa Tapio Anttila Collection -brändin, jossa kokosimme mallistoksi muutamia vanhempia ja uudempia tuotteita.
Alku oli haastavaa, sillä meillä oli aika paljon tekemistä koko homman alkuun saattamisessa. Päätimme lanseerata brändin ja malliston Habitaressa 2015. Koska alussa meillä ei ollut mahdollisuutta palkata kovinkaan paljon apuvoimia, teimme lähes kaiken itse. Messuosaston osalta se tarkoitti tavaroiden kantamista ja kuskaamista, siivoamista ja tietysti osaston rakentamista. Olimme viimeisen rakennuspäivän iltana aika väsyneitä tiedostaen, että vielä olisi edessä raskas esittelyviikko.
Viimeisenä työnä oli lattiaparketin reunalistojen asentaminen. Konttasin voipuneena osaston lattian reunoja pitkin, kun katseeni kohottautui pakertaessani sattumalta kahteen tuttuun kollegaani. He sananmukaisesti purjehtivat kostyymeissaan entisen opinahjoni jo valmiille osastolle, joka sijaitsi osastomme naapurina. Katselin kateellisena, miten he kilistelivät skumppalaseja opiskelijoiden kanssa. Tuolloin mielessäni häivähti hetkellisesti epäilys, olenko tehnyt oikeita valintoja ja että voisihan elämässä tehdä helpompiakin juttuja. Tuo häivähdys haihtui pian mielestä messujen alkaessa, sillä brändimme sai loistavan vastaanoton. Pisteenä iin päälle oli osaston valinta parhaaksi messuosastoksi.
Nyttemmin vakaumukseni on vahvistunut valinnoistani, enkä ole joutunut kelaamaan sen koommin karriäärini kulkua.
- Tapio
